Pienet on murheet, toisilla suuret

"Mutta kun sinä olet niin itsevarman näköinen. Kuka nyt sellaista uskaltaisi lähestyä?"

Näin kuuli eräs ystäväni eräältä miespuoliselta kaveriltaan. Ei baarissa (tai muuallakaan) sellaista tyttöä uskalleta lähestyä, joka näyttää itsevarmalta. Tai ainakin esittää luulevansa itsevarmaa. Minun tapauksessani täytyy sanoa, että helpostipa läpi menee tällainen esitys. Olen kyllä vahva persoona, sen voin myöntää. Mutta sen sanoisi, että olisin aina 'itsevarma' ja tietoinen asioista niin että 'Eläpäs minulle tulee mitään selittämään!?'.

Miksi tällaista tyttöä ei voisi lähestyä? Eikös jossain lehtiartikkeleissa miehet kerro kuinka 'itsevarmuus on seksikästä'. Noh, sekin taitaa olla suhteellista että MILLAISTA itsevarmuutta.

Voin myöntää sen, etten voi käsittää naisia jotka esittävät hieman 'höppänöitä' (= lue tyhmiä) saadakseen miehiä. Minusta se jotenkin lisää mielikuvaa siitä, että naisia voidaan tämän takia huoletta kutsua tyhmiksi. Ja vielä jos nainen omistaa vaaleat hiukset, legendaarinen lause "No sehän on blondi!" voikin jo kaikua tärykalvoissa. Ei näin.

Miksi vain tietynlaisia naisia lähestytään? Mikä heissä vetää miehiä puoleensa? Femiinisyys, kaunis vaatetus, vahvannäköiset hiukset, leikittelevä silmämeikki?

Mikä saa miehen suuntaamaan askeleensa lähemmäs tuota vastakkaista sukupuolta ja avaamaan sanaisen arkkunsa? Miehet ovat kuitenkin erilaisia, aivan kuin naiset. Erilaisuus viehättää, vai viehättääkö sittenkään? Miksi kaikkien pitäisi näyttää samalta? Miehet tuntuvat uskaltavan lähestyä vain tietynlaisia naisia.

Minusta on aina tuntunut, että olen liian miehekäs sopiakseni Suomen naisväestöön. Myös ajattelutapani on enemmän maskuliininen kuin femiininen. Voisiko tämä paistaa 'niin sanotun' itsevarman kuoreni läpi ettei miehet uskalla lähestyä tästä syystä?

Olkoon niin.

Ensimmäinen pisara

Täällä sitä nyt ollaan. Pitkän miettimisen jälkeen (n. 4h). Koko pienen elämäni tämä asia on mielessä pyörinyt ja muutaman läheisen ystäväni kanssa olemmekin pohtineet, että missä vika?

Olen siis nuori nainen, yli kahdenkymmenen mutta alle kolmenkymmenen. Mielestäni määritelmät 'nuori nainen' menee tähän ikähaarukan väliin. Olen yli 170 senttinen, hieman pyöreähkö mutta mielestäni 'sopivasti'. Mikä tietysti kenellekin on 'sopiva'. Koko pienen ikäni harrastin urheilua, ja se ehkä vielä jotenkin näkyy varressani.

Asun Suomen 12:nneksi suurimmassa kaupungissa, joka on vilkas opiskelijakaupunki (ja nyt innokkaimmat, katsokaa wikipediasta jos haluatte).

Ehkä blogin otsikosta voisi ajatella, että olen maailman suurin miestenvihaaja naisiinmenevä nainen. Näin ei kuitenkaan ole. En ole miestennielijä, enkä sellainen pystyisikään olemaan. Jotenkin vain alkaa tuntua, että olen enemmänkin 'miesten sylkijä'. Olen kuin näkymätön miehille. Harvoin olen saanut kehuja ulkonäöstäni tai minua on tultu iskemään baarissa. Ja joka kerta baarissa tuttua on myös se, että miehet jotenkin 'sivuuttavat' minut kun katselevat potentiaalisia saaliita.

Monta vuotta tähän totuttuani, olen todennut etten edes pidä suomalaisista miehistä. Toisaalta, en kokonaan tiedä mikä minut sai niin ajattelemaan mutta totta se on. En näe itseäni seurustelemassa suomalaisen miehen kanssa.

Toisaalta, miksi sitten edes aloin kirjoittamaan tätä jos en saa huomiota enkä sitä myöskään halua niiltä keneltä en sitä saa?

Ehkä haluan jakaa tuntemuksiani miltä tuntuu tulla 'näkymättömäksi' yhteiskunnassa. Saatan ja varmasti tulen myös lainaamaan muutaman ystäväni tuntemusta tästä samasta tunteesta. Vaikka he haluaisivat suomalaisen miehen, tuntuu että he pystyvät myös näkymättömänä niille, suurelle joukolle ihmisiä (eikö miehiä ole joku n. 47 prosenttia väestöstä? huom. karkea arvio!).

Itseäni en kyllä näkyväksi saa enää muuttumaan.

Olkoon niin.